Minusta

Minä, Jelena Mariia Amanda Munkki os. Palonen, synnyin vuonna -84 porissa ja tulen ikuisesti ja aina porilainen olemaan kaikilla mausteilla. Tänä päivänä toimin laitoshuoltajana päätoimisesti, mutta silloin tällöin liikenee aikaa muutamalle koirakollekin tarvittaessa. Olen siis parisen vuotta toiminut ongelmaneuvojana, puhelinnumeroni on levinnyt apua tarvitseville ja puhelu noin kerran kaksi kahdessa kuukaudessa on menekki tällä hetkellä ja hekin uusia ihmisiä. Koulutan aikalailla maalaisjärjellä ja olen täysin itseoppinut. En kouluta tottelevaisuus-liikkeitä, mielipiteeni hyvästä toko-kouluttajasta vaatii tiukkaa kilpailumenestystä taakse, ennekun voi nasevia mielipiteitä jakaa kentän laidalla. En anna henkilökohtaisesti arvoa koirakoulussa sellaiselle toko-/agi-kouluttajalle, jonka oma koira kyllä suorittaa liikkeitä hienosti, mutta kotona tai esimerkiksi kadulla käyttäytyy kuin villieläin. Joten mottoni on ollut jo pitkän aikaa se että opettele kotona koiran hallintaa, jolloin olet lähempänä TVA:ta. Koiran hallinta lähtee nääs pienistä asioista eikä ole mitään tähti-tiedettä. Siitä kohtaa ei siis pidä mennä mistä aita on matalin. ;)
Olen Cesar Millanin fani, ja kirjoituksistani se varmasti paistaa läpi. Hänen kirjoituksiaan paljon lukeneena ja videoita katselleena, voin todeta, ettei hassumpi äijä lainkaan. Tulkitsijoissa on useimmiten vika - jotkut saattavat hänen tapansa tulkita väärin ja tästä aiheutuu mielipahaa eläinsuojelijoille ja eläinlääkäreille. Imankos oltiin niin vastaan Cesarin suomeen tuloa.

 Koira-harrastukseni ei ole niin hyvin lähtenyt käyntiin, niinkuin muila onnekkailla ihmisillä elämässäni ja sen ulkopuolella. Koirapelko valtasi minut jo taaperona vanhempien tietty tahattomasti sitä lietsoen hössöttämällä ja varovaisuudella. Todellinen pelon aihe tapahtui ala-asteella koulumatkalla kotiin, kun aikuinen dobermanni-uros typättyine häntineen ja korvineen asteli eteeni haukkumaan. Alkaessani paniikissa itkeä, koira hälväisi minua naamasta... Jep. siitäkö soppa syntyi lopuksi ikää.

Olin äärettömän arka eläinten kanssa. Jokainen haukunta tai edes eläimen läsnäolo laittoi tutisemaan ja pienikin äkkiliike oli saada aikaan paniikkikohtauksen. Kotona ei ollut eläimiä, vuoden verran seeprapeipot asustelivat kunnes äitini tuli allergiseksi niille ja niistä piti luopua. Systeri ja Mr.Punaposki munivat jopa muttei munista ollut munakasta kummemmiksi.
 Aloin huomaamatta saada siedätyshoitoa jo edesmenneiltä koiraystäviltäni, joita lähipiirissä asusteli mm. sisarpuolella ja serkulla sekä naapurissa. Aloin seurailemaan koirien touhuja pikkuhiljaa ja mukavat kokemukset pikkuhiljaa siedättivät pelkoani pois. Koiran haukunta on edelleen minulla syvällä selkärangassa ja pahoin pelkään etten ikinäkään pääse siitä eroon. Oma-aloitteisuudella ja kekseliäisyydellä ja lujalla pättäväisyydellä olen saanut itseni tähän jamaan, mutta aina joskus hätkähdän koiran haukkua. Ensimmäinen koirani Jaro (hovawart-puolanvinttikoira uros) joka oli siis merkinvärinen - auttoi minua osaltaan koirapelossani. Saan siis kiittää merkkarikoira-oikea-koira-päähän pinttymästäni sitä dobberi-urosta joka pelkoni aiheutti. En voi siis olla ihailematta merkin värisiä koiria!

Tiedän siis todellakin mitä koirapelko on, olen paria asiakastanikin auttanut ja kohtuullisin tuloksin.